Blogista apua sosiaaliseen ahdinkoon?!

Blogi on vaikea kirjoittamisen muoto, siinä tulisi pystyä olemaan hauska, ajankohtainen, kriittinen ja lempeä kaikkea samaan aikaan. Tämän blogi-tekstin kirjoittaminen on muodostunut minulle erityisen vaikeaksi, koska en oikein keksi vastausta miten tästä asiasta – nimittäin naisiin kohdistuvasta lähisuhdeväkivallasta – tulisi kirjoittaa? Asia on kuitenkin niin vaiettu ja niin tärkeä, että katsoin parhaaksi kirjoittaa – edes jotain.

Kirjoitin taannoin tähän blogiin tuohtumustani siitä, ettei uuden vuoden aaton kauppakeskus Sellon tapahtumista puhuttaessa ole otettu tarpeeksi esille sitä, mistä tapahtumissa itse asiassa on kyse – lähisuhdeväkivallasta. Helsingin Sanomissa Sellon tapahtumat ovat kuitenkin sittemmin herättäneet laajaa keskustelua ja uutisointia lähisuhdeväkivallasta. Keskustelua on herättänyt mm. Pertti Tötön (12.1.2010) kirjoitus Helsingin Sanomissa. Osa keskustelijoista, samoin minä, katsovat Tötön vähättelevän suomalaisen yhteiskunnan väkivaltaa. No mutta, tällä viikolla pomppasi – 19.1.2010 Töttö kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan itsensä yhä syvemmälle suohon selittäessään, mitä hän itse asiassa tarkoitti – ja hänhän tarkoitti: ettei suomalaisen yhteiskunnan lähisuhdeväkivaltaongelma ole todellinen eikä sukupuolittunutkaan, lähinnä koulutettujen naisten yliherkän käytöksen seurausta ja naisjärjestöjen tapa kerjätä ja kerätä rahaa.

Näinkö tässä ns. sivistysvaltiossa nimeltä Suomi todella ajatellaan? Niin kuin naisjärjestöt ja feministitutkijat ovat vuosikausia tehneet töitä yrittäessään kuvailla, että kuten Tiina Soininen toi kommentissaan esiin, niin joka viides nainen Suomessa kohtaa elämänsä aikana lähisuhdeväkivaltaa ja naiselle vaarallisin tilanne elämässä on avio/avoero, koska silloin hän todennäköisemmin tulee puolisonsa surmaamaksi – niin ei vaan mene faktat jakeluun?! Sellon tapausta käsiteltäessä kiinnostavaksi yksityiskohdaksi on otettu se, kuinka uhri ja tekijä olivat ”lähentyneet” toisiaan ennen dramaattisia tapahtumia. Haloo!

Tämä on peruskuvio lähisuhdeväkivallassa. Uhkaillaan, alistetaan, viedään itsetunto ja sidotaan itseen – samanlaisia tarinoita (onneksi en monta) olen joutunut kohtaamaan omassa tutkimuksessani tutkiessani venäläisiä maahanmuuttajanaisia Pohjois-Karjalassa, joilla on parisuhde suomalaiseen mieheen. Ja kuten ymmärrämme, maahanmuuttajataustaiset henkilöt ovat avun saamisen kannalta kaikkein heikoimmissa asemissa, he eivät tunne suomalaisen yhteiskunnan auttamis- ja palvelujärjestelmiä, ja heitä suomalaisten miesten on kaikkein helpointa uhkailla ja kiristää. Tuoreet tilastot osoittavat, että lähisuhdeväkivalta on Suomessa suomalaisten – ei maahanmuuttaja / ulkomaalaisten – miesten tekemään. Suomessa tapahtuva lähisuhdeväkivalta on vain harvoin ulkomaalaistaustaisen miehen tekemää.

Olen miettinyt tämän blogin kirjoittamista jo aika monta päivää, en siksi, ettei asia olisi tärkeä – vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että tässä turhauman vaiheessa en ole enää varma millä tavalla tälle keskeiselle yhteiskunnalliselle ongelmalle saisi näkyvyyttä, ja miten se menisi jakeluun? Ja valitettavasti pelkään, ettei tämä blogi-kirjoitus siinä paljoa auta. Toisin sanoen, onko mistään mitään hyötyä? Jotakin olisi tehtävä, mutta, mitä, missä ja milloin? Ei auta jos Tiina Soininen ja minä (samanmieliset) kirjoittelemme keskenämme ja taputamme kilvan toisiamme olkapäälle todeten, että kyllä asialle jotakin pitää tehdä ja hyvä kun otit puheeksi – asia pitäisi saada laajempaankin levitykseen!

Pirjo Pöllänen