Miksi asioista ei voi puhua niiden oikeilla nimillä?

Minua on koko tammikuun ajan suivaannuttanut uuden vuoden aaton Sellon tapahtumien jälkeinen keskustelu mediassa. Olen suu auki kuunnellut keskustelua, enkä ole varma olenko voinut uskoa korviani. Liekö kysymys ilmaisun vapaudesta, jota media (vai mikä taho?) kontrolloi, vai onko sittenkin niin, että joko minä tai ”suurin osa niistä muista” on niin tyhmiä, että emme pääse samalle aaltopituudelle. Yksinkertainen kysymykseni näet kuuluu, että miksi Sellon tapahtumat pitää yrittää vääntää joksikin muuksi kuin lähisuhdeväkivallan raaimmaksi mahdolliseksi muodoksi? Tapaus täytti raakuudessaan lähisuhdeväkivallan kaikki elementit: tekijä ja uhri(t) tunsivat toisensa, (ensimmäisenä) uhrina oli tekijän entinen kumppani, tekijä oli uhannut (ainakin ensimmäistä) uhriaan, joka oli hakenut ja saanut lähestymiskiellon tekijälle kotonaan ja työpaikallaan (ts. tekijällä oli lähestymiskielto uhrin kotiin ja työpaikalle).

Kuitenkin tämän tapauksen julkisessa / media-käsittelyssä esiin on nostettu tekijän ulkomaalaisuus. Keskusteluissa avainteemoina on pidetty kysymyksen asetteluja siitä 1) millaiseksi uusi aselainsäädäntö pitää luoda sekä 2) pitääkö ulkomaalaisten maasta karkotusta helpottaa? Ensimmäisellä kysymyksellä epäilemättä onkin merkitystä tämän asian kanssa (aseet ja väkivalta kuuluvat yhteen), MUTTA miten ulkomaalaisuus itsestäänselvästi liittyy lähisuhdeväkivaltaan? Sillä kuten Frank Johansson (Amnesty Internationalin toiminnanjohtaja) kirjoittaa ansiokkaassa mielipidekirjoituksessaan Helsingin Sanomissa 11.1.2010, niin ”karkotuskysymyksen esille nostaminen vahvistaa inhottavan populistisella tavalla rasistista ja ulkomaalaisvihamielistä ilmapiiriä”. Ja kuten Johansson jatkaa, niin maahanmuuttajaa on helppo pitää keppihevosena, maahanmuuttajan ”aiheuttamien ongelmien” taakse on helppo kätkeä todelliset ja vakavat sosiaaliset ongelmat tässä tapauksessa raaka miesten naisiin kohdistama lähisuhdeväkivalta.

Sellon tapaus on näkemykseni mukaan valitettava esimerkki ainakin kahden takapajuisen ajattelutavan yhä laajemmalle ja syvemmälle leviämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa: miesten naisiin kohdistaman lähisuhdeväkivallan yleisyyden ja raakuuden kiistämisestä ja toisaalta niin sanotun maahanmuuttokriittisen ajattelun legitimoitumisesta. Molemmat ongelmat ovat erittäin vakavia ja kuuluisivat tulla käsitellyksi paljon monisanaisemmin kuin mitä tällainen lyhyt blogi-kirjoitus antaa myöden (ja mihin edes asiantuntemukseni riittää). Lähisuhdeväkivalta keskustelun häivyttäminen yleisen väkivaltakeskustelun alle, jossa lähisuhdeväkivallan sukupuolittuneisuus ja väkivallan erityinen muoto (esim. väkivallan tekijä on uhrin läheinen ja sen seuraukset uhrin itsetunnolle) kiistetään, tulee esille sen tapaisissa kirjoituksissa, jonka esimerkiksi professori Pertti Töttö esitti Helsingin Sanomissa 12.1.2010, hänen lopputulemansa mukaan ”Suomi on siis melko vaarallinen maa miehille”.

No entäs, mitä se maahanmuuttokriittisyys on? Taannoin ilmestyi Suvi Keskisen, Anna Rastaan ja Salla Tuorin toimittama kirja ”En ole rasisti, mutta … Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä.” Kirjan artikkelit pureutuvat läpikäymään maahanmuuttokriittisyyttä ja sitä, mitä sillä tarkoitetaan. Kirjan mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa yhä laajemmalle levinnyt maahanmuuttokriittisyys on sitä samaa, johon maan kärkipoliitikoistakin useammat ovat uuden vuoden aaton valitettavien tapahtumien seurauksena ottaneet kantaa – mitä olisi tehtävissä, että maahanmuuttajien Suomessa oleskeluoikeutta voisi rajoittaa, miten rajoittaa ulkomaalaisten määrää Suomessa ja millaisia maahanmuuttajia Suomeen halutaan? Keskustelussa ei nosteta esiin esimerkiksi sellaisia sosiaalisia kysymyksiä, kuin kaupunkisuunnittelu tai maassa jo elävien maahanmuuttajien integroiminen suomalaisille työmarkkinoille? Toki tämänkin tyyppistä keskustelua Suomessa käydään (erityisesti alan tutkijoiden keskuudessa), mutta miksi median esiin nostama maahanmuuttajakriittinen keskustelu on esimerkiksi Sellon tapauksen yhteydessä peittänyt alleen sen tosiasian, että Selon tapahtumat olivat lähisuhdeväkivaltaa sen kaikkein kauheimmassa muodossaan? En voi kuin suivaantuneena aukoa suutani ja yrittää saada henkeä, ja kysyä, että kenen etu ja intressi on, ettei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä?

Pirjo Pöllänen