Elämme kiinnostavia aikoja

Tämän päivän (4.2.2010) Helsingin Sanomista saimme lukea, että Suomen yliopistoissa eletään uuden ajan alkua. Kuten Pekka Suutari blogi-kirjoituksessaan (3.2.2010) tuo esille, niin strategiakeskustelut ovat käynnissä myös Itä-Suomen yliopistossa (ISY), eikä syyttä kuten Helsingin Sanomien kirjoituksessa tuodaan esiin ovat muutamat Suomen yliopistot (mukaan lukien ISY) saaneet ”laiskanläksyä” siitä, että viime keväänä valmistellut strategiat ovat liian laveita. Jokaisen yliopiston pitää löytää osaamisaloistaan ne, joilla voidaan tavoitella kansainvälistä, tai ainakin Suomen, kärkiyliopiston titteliä.

Mielestäni tilanteesta tekee mielenkiintoisen ainakin se seikka, että tällä kertaa yliopistojen strategiat eivät ole enää pelkästään yliopistoissa työskentelevien hyppysissä, strategian hyväksyy ja niistä siis viime kädessä päättää yliopistojen hallitukset, joissa on mukana myös ns. ulkopuolisia jäseniä. Jää nähtäväksi, kuinka vuoden alussa (käytännössä kuitenkin viime syksynä) aloittaneet yliopistojen hallitusten ulkopuoliset jäsenet pystyvät hahmottamaan kunkin yliopiston vahvuudet ja mahdollisuudet – tässä on muutoksen toivoa ja pelkoa(kin).

Kun uusi yliopistolaki viime vuonna hyväksyttiin eduskunnassa, yliopistoissa puhuttiin monenlaisin äänensävyinen, onko lailla merkitystä yliopistojen arkeen, jatkuuko toiminta entisellään – vai muuttaako valtionohjauksesta irtautuminen yliopistoja ja niissä työskentelevien arkea. Virkasuhteista työsuhteisiin siirtymisen toivottiin olevan lääke yliopistotyöntekijöiden pätkätyökierteisiin, kuinkahan mahtaa käydä? Työntekijän kannalta kiinnostavaa on tällä hetkellä ainakin se seikka, että elämme parhaillaan ns. sopimuksettomassa tilassa, kun valtionvirkaehtosopimuksen jatkoaika päättyi tammikuun lopussa, eivätkä sopijapuolet ole vielä päässeet uudesta yliopistojen työehtosopimuksesta yksimielisyyteen. Kiistanalaisia kysymyksiä riittää, ainakin työajan määrittelystä käydään tällä hetkellä kovaa vääntöä.

Pätkätyöt eivät ole yliopistoissa uusi ilmiö, niihin on täällä totuttu ja jotenkin hiljaisesti hyväksyttykin. Mutta kun samaan aikaan puhutaan strategioiden terävöittämisestä, ja siitä että esimerkiksi koulutusalojen lakkauttaminen on välttämätön elinehto, että maamme yliopistot pystyvät tulevaisuudessa selviämään ja tavoittelemaan kansainvälisten huippuyliopistojen statuksia, niin herää ainakin osalle pätkätyöläisistä huoli siitä, miten asettautua strategiaan ja tehdä itsensä hyödylliseksi.

Myös keskustelu eläkeiän pidentämisestä lisää muutoksen mahdollisuutta ja huolta, tarkoittaako tämä sitä, että esimerkiksi ne yliopistojen työntekijöistä, jotka eivät kuulu kategoriaan ei-enää-niin-nuoret, mutta joilla nykyiselläänkin on ”vielä muutama vuosi” taaperrettavana kohti eläkeikää/putkea, pääsisivät jatkossa käsiksi joihinkin pysyvimpiin työsuhteisiin esimerkiksi yliopistoissa (tämä on tavoitteena mm. Aalto yliopiston tutkijanuramallissa) tai muualla julkisessa hallinnossa tai yksityisellä sektorilla, vai tarkoittaako eläkeiän pidentäminen vain pidempää rimpuilua pätkätöiden varassa? Eläkeiän pidentämiseen tuntuu olevan kova (poliittinen) paine, ja varsin yleisesti jaettu halu. Tosin toisenlaisiakin äänenpainoja on ilmassa, on tuotu esiin myös faktoja siitä, kuinka maassamme on tällä hetkellä 300 000 työttömän reservi ja näyttää siltä, että vaikka talouselämä tästä pikkuhiljaa elpyisi, niin ei tätä työttömien reserviä puolessa vuodessa työllistetä.

Toisaalta Suomessa on ennenkin kuultu ambivalentteja puheita työvoiman tarpeesta. Esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa mantrana on ollut puhua työperäisen maahanmuuton lisäämisestä, vaikka samaan aikaan maahanmuuttotutkijat kilvan ovat tuottaneet tutkimustuloksia siitä, kuinka Suomessa jo asuvilla maahanmuuttajilla on vaikeuksia työllistyä. Nämä tarinat nousevat esiin myös omassa haastatteluaineistossani venäjänkielisiltä maahanmuuttajanaisilta Pohjois-Karjalassa. Vaikka muuttajanaisella olisi akateeminen koulutus, joka on hankittu Venäjällä, ja sujuva kielitaito, niin ei se Pohjois-Karjalaan muuton jälkeen ole välttämättä ollut tae työmarkkinoille sijoittumisesta. Ja koulutusta vastaaviin töihin maahanmuuttajien on vieläkin hankalampi työllistyä.

Mutta ehkäpä ambivalenssi on voimaa ja kenties siinä piilee muutoksen mahdollisuus, jää nähtäväksi.

Pirjo Pöllänen