Vastakkainasettelujen paluu

Syksyllä Joensuun yliopiston peijaisten merkeissä pidetyssä luennossa Jorma Sipilä väitti, että olemme siirtymässä yhteiskunnalliseen yliopistoon ja että valtion sylistä irronneella yliopistolla on nyt mahdollisuus määritellä itse tehtävänsä. Hänen mielestään yhteiskunnassa on paljon tilaa yliopistotehtävän (tutkimuksen. opetuksen ja tiedon siirtämisen) hyvin suorittamiseen. Olennainen muutos on se, että kunkin yliopiston on asetuttava omien vetovoimakenttiensä ja sidosryhmiensä keskelle. Yliopistolla on mahdollisuus tunnistaa ja muotoilla itse tästä tilanteesta nousevat tehtävät.

Yliopisto itse, jonka pitäisi yhteiskunnallinen tehtävänsä tunnistaa, on melko pulmallinen subjekti. Kun mennään kompromisseilla laadittuja yleisiä painopisteitä syvemmälle, esiin nousee täysin vastakkaisia käsityksiä siitä, mihin vetovoimakenttiin mikin porukka katsoo kuuluvansa. Lisäksi omista käsityksistä ollaan niin varmoja, että toisenlaisten vetovoimakenttien keskellä rimpuilevien nähdään olevan väärässä. Heitä pitää valistaa ja ohjata oikealle tielle tarvittaessa hallinnollisin keinoin.

Tässä keskustelussa hälytyskellojen soittajat piirtävät vastustajista toinen toistaan terävämpiä ja hauskempia irvikuvia. Yhdellä puolella vastustajana on kansainvälistyvä oman kulttuurinsa kieltäjä, joka hakee jäsenyyttä samanhenkisten globaalista eliittiklikistä ja vähät piittaa oman yhteiskuntansa ja alueensa todellisista ongelmista. Toisen puolen vastustaja taas on syrjäseudun menneisyyteen jämähtänyt alueellisten ja paikallisten toimijoiden kanssa puuhastelija, joka on valmis luopumaan tieteen vapaudesta ja riippumattomuudesta provinsiaalisten tiedonintressien hyväksi.

Kansallisen (tai alueellisen) ja kansainvälisyyden vastakkainasettelu ei ole uutta. Silti keskustelu alueellisen ja paikallisen kehityksen suhteesta korkeatasoiseen tutkimukseen osuu Karjalan tutkimuslaitoksen, ja miksei koko Itä-Suomen yliopiston, tehtävien ytimeen. Laitos perustettiin aikoinaan, kun eduskunta oli huolissaan uusien yliopistojen tutkimuksesta. Mm. Heikki Kirkinen puolusti korkeatasoisen tutkimuksen turvaamista Joensuun korkeakoulussa sekä kulttuurisin (karjalaisuus) että kehitysaluepoliittisin argumentein.

Karjalan tutkimuslaitoksen vahvuudeksi on osoittautunut se, että sen painoaloilla on sekä tiedeyhteisöjen arvostamaa perustutkimusta että tiedonkäyttäjien kanssa vuorovaikutuksessa tehtyä ns. soveltavaa tutkimusta, johon joukkoon mahtuu mm. osallistumista kehittämistoimintaan, tilaustutkimuksia ja arviointeja. Jos tekisimme vain perustutkimusta, yhä useampi kysyisi aiheellisesti, onko Karjalan tutkimuslaitos paras paikka sen tekemiseen. Jos tekisimme vain soveltavaa ja palvelututkimusta, niin useat selvitykset ja arvioinnit voitaisiin varmaan tehdä halvemmalla muualla kuin yliopistolla. Perustutkimus tuo niihin paljon puhuttua lisäarvoa ja laatua (uusia ajatuksia, kansainvälistä näkökulmaa), mitä se tuo muuhunkin vuorovaikutukseen alueen tiedontarvitsijoiden kanssa. Tiiviit yhteydet alueen kehitykseen ja kehittäjiin luovat puolestaan virikkeitä ja ainutkertaisia tutkimuskenttiä perustutkimukselle. Näin tiettyjen aiheiden ja kysymysten perustutkimukseen Itä-Suomen yliopisto on erinomainen tutkimusympäristö.

Olisi vahinko, jos tässä vastakkainasettelussa jompi kumpi puoli voittaisi ja vaientaisi vastapuolen. Vastakkainasettelun tulee saada jatkua. Tarvitaan kiistelemisen kulttuurin ylösrakentamista, jotta yliopisto osaisi tunnistaa tehtävänsä omien vetovoimakenttiensä keskellä.

Jukka Oksa
Vanhempi tutkija (eläkkeellä)
Osa-aikainen projektitutkija (töissä)