Karahkasta päähän

Ismo Björn muistutti taannoin, että Karjalaan liittyvät kysymykset tapaavat olla erityisen latautuneita: "Karjala-aiheen valinnut tutkija tekee aina, itse usein asiaa tiedostamatta, poliittista tutkimusta".

Omalta osaltani Karjala-teemoihin ja lähihistoriaan liukuminen on muutenkin ravistellut orastavaa tutkijanidentiteettiäni. Se on saattanut pohtimaan kysymyksiä, jotka monelle voivat olla koko tutkimuksen lähtökohta, mutta jotka allekirjoittanut on tähän saakka onnistunut sujuvasti välttämään.

Muistan opiskeluaikana hämmentyneeni innosta, jolla jotkut kanssaopiskelijoista paneutuivat Suomen sisällissotaan liittyviin kysymyksiin. Aihe oli monelle omakohtainen ja siksi kiinnostava: perheen tai suvun taustaväreistä löytyi joko punaista tai valkoista. Meillä ei asiaan ollut koskaan otettu varsinaisesti kantaa, joten siihen oli ollut helppo suhtautua neutraalisti. Oikeastaan vasta opiskeluaikana todella tajusin, millainen emotionaalinen ja sosiaalipsykologinen painolasti vuodella 1918 oli.

Gradussani päädyin tutkimaan keskiaikaisia venäläisiä taistelukertomuksia. Ne olivat mukavan etäällä omasta kokemuspiiristä (vaikka kukaan humanististen tai yhteiskuntatieteiden tutkija tuskin enää elätteleekään kuvitelmia objektiivisuudestaan, olipa aihe mikä hyvänsä). Väitöskirjaa tehdessäni ajelehdin jo 1800-luvulle, mutta kansallismielinen kissanhännänveto ja rajaseutukysymykset tuntuivat nekin pysyvän turvallisesti käsivarren mitan päässä. Minä, tutkija, tässä analysoin viileästi tekstiaineistoa!

Kun sitten tuo arvaamaton katapultti, jota myös tutkimusrahoitukseksi kutsutaan, paiskasi minut – keskiajan tutkijaksi itseäni jonkin aikaa kuvitelleen – 1900-luvulle, sain karjalaisesta mäntykarahkasta päähäni niin, että silmissä musteni. Törmätessäni vuoden 1903 Aamun Koitto-lehdessä isoukkini nimeen aloin jo aavistella, ettei tästä kuivin jaloin – tai silmin – selvitä. Kun luin karjalaissiirtolaisten haastatteluja, mieleen nousivat äidin, mummon ja isotädin kertomukset omasta evakkomatkastaan ja sodan jälkeisestä ajasta.

Tajusin, että tutkiessani karjalaisten ortodoksien vaiheita tutkin myös oman sukuni taustaa ja peilaan niitä siihen, halusin tai en.

Kuten sanottu, minulle tutkimusaiheen tuleminen näin lähelle on uutta. Vaikka tutkinkin mennyttä, en nykypäivää (paitsi välillisesti), joudun asemoimaan itseni tutkimuskenttään jossain määrin eri tavoin kuin ennen, tai pikemminkin tiedostamaan asemoitumiseni ja olemaan entistäkin valppaampi, mitä tulee omiin motiiveihini ja tuntemuksiini. Kokemus on jo nyt ollut varsin opettavainen. Se on myös tuonut historiantutkijan entistä lähemmäs kulttuurintutkimuksen ja monitieteisen "uuden kulttuurihistorian" kenttää.

Säestän siis vanhempaa kollegaa toteamalla, ettei Karjalaa ja siihen liittyviä merkityksiä tosiaan kannata aliarvioida. Ne voivat yllättää - tavalla tai toisella.