Osallistuimme Matti Fritschin kanssa runsas viikko sitten Ulkopoliittisessa Instituutissa järjestettyyn Pohjoisen politiikan ja turvallisuuden asiantuntijaseminaariin. Kaksi päivää käsiteltiin arktisia alueita; tavoitteena oli jäsentää Suomen asemaa suhteessa niihin. Seminaarin järjesti Lapin yliopisto ulkoministeriön toimeksiannosta, ja sitä veti ja juonsi pohjoisen tutkija ja globaali edusmies Lassi Heininen. Tilaisuus oli tyypillinen esimerkki ministeriöiden nykyisestä toimintatavasta: tutkijoita ja politiikan toimijoita kutsutaan saman pöydän ääreen puhumaan toisilleen. Ainakin tässä tilaisuudessa kiinnostavaa puhetta piisasi. Alustuksiin käytettiin seminaarin työajasta alle puolet.
Pohjoinen kiinnostaa monesta syystä. Siellä on luonnonvaroja runsaasti. Jos ja kun napajäätikkö sulaa, merenkulun reitit menevät tyystin uusiksi. Alkuperäiskansat vaativat omia alueitaan takaisin. Kun Kylmä Sota päättyi, vakiintuneet geopoliittiset asetelmat saivat uusia sävyjä. Näissä asioissa riittää pohdittavaa myös Suomessa, vaikka emme kuulukaan niiden viiden arktisen rantavaltion joukkoon, jolle merenpohjan resurssit pääsääntöisesti kuuluvat.
Olemme tottuneet ajattelemaan, että meidän ilmansuuntamme on itä. Olemme Itä-Suomessa, ja kauempaa katsottuna usein kiinnostavia lähinnä siitä syystä, että meillä on erityinen itänaapuri. Pidetään kuitenkin myös pohjoinen mielessä, muulloinkin kuin näiden kunnon pakkasten aikaan.
Itä ja Pohjoinen liittyvät toisiinsa keskeisillä tutkimusaloillamme. Naapurimme Karjalan tasavalta on Barentsin aluetta, joka on tulevaisuudessa Euroopan idän ja lännen rajayhteistyön keskusalueita. EU:n aluepolitiikan kartoilla Itä-Suomi muodostaa yhdessä Pohjois-Suomen ja Ruotsin kanssa harvaanasutun ja hiipuvan pohjoisen, jonka erityisasema on tunnustettu esimerkiksi tuoreessa Lissabonin sopimuksessa. Myös useat yhteistyökuviot näiden molempien aihepiirien tutkimuksessa ovat pohjoisen suunnassa.
Heikki Eskelinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti